Identiteetti fillarilla viilettävästä Köpisläisestä on mennyttä

Mulla on meneillään identiteetti kriisi. Tiedän, maailmassa on suurempiakin ongelmia kuin se, että töihin ei pysty fillaroimaan kun on matka on liian pitkä, mutta minulle työmatka fillarointi tai ylipäänsä Aa:sta Bee:hen fillarointi on sitä päivittäistä pään selvitystä eli terapiaa. Fillaroidessa kelaan asioista. Jos olen jostain syystä raivostunut niin vauhti lisääntyy automaattisesti ja raivo purkautuu polkimiin. Jos on ollut esim erimielisyyksiä pomon tai kollegan kanssa niin se ahdistus purkautuu hyvin kotimatkalla fillaroidessa ja olen paremmalla tuulella kotiin tullessani. Jos olen hyvällä tuulella niin katselen maisemia, niitä lukuisia upean näköisiä rakennuksia mitä Köpiksessä on vieri vieressä, katselen ruuhkassa istuvia ihmisiä ja mietin miten onnellisessa asemassa olen, että pehmustetun penkin, lämpimän istuinlämmittimen sijasta fillarin satulassa ja saan olla ulkona raittiissa ilmassa reilun puoli tuntia ennen töihin menoa/töistä tullessani.

Tähän varmaan moni miettii, että Köpiksessähän sataa melkein koko ajan. Niin usein tulee sellaista Evian sumuun rinnastettavaa raikasta ripeksintää, harvoin sataa todella saavista kaatamalla. Silloinkin sissinä joko kuravaatteet päälle suojaksi tai sitten joku B-vaihtoehto kehiin. Minä en töissä pukeudu hienosti pukuun enkä kauluspaitaan, niin ei tarvitse harmitella jos hienot vaatteet kastuvat tai muuttuvat hieman nihkeiksi.

Yksi syy miksi irtisanoin itseni edellisestä duunistani oli, etten päässyt fillaroimaan työmatkoja. No ei nyt ihan suoraan sen takia mutta ois ollut helpompaa jos ois ollut sellainen 30 minuuttia polkimilla ennen kotiin saapumista. Tein sen koska työilmapiiri ei sopinut minulle ja huomasin muuttuvani sellaiseksi kiukkuiseksi ämmäksi, joka valittaa ja negistelee koko ajan. Töissä oli käsinkosketeltava negatiivinen ilmapiiri, Nøin sanoivat myös he, jotka kuukausittain kävi toimistolla. Tyyppit vaan valittivat koko ajan. Koska olin äidiksi tulon jälkeen vaihtanut työmatkafillaroinnin ajanpuutteen takia farkkuautossa istumiseen, en päässyt purkamaan valittavien työkavereiden negistelystä aiheutunutta harmitusta polkimiin. Sen sijaan purin ja valitin kotona miehelleni. Se ei ollut kivaa ja päätin tyylilleni tyypillisesti ja spontaanisti tehdä asialle jotain. Tiesin, että valittavista tyypeistä työpaikalla en millään pääse eroon saatika sitten valitusta loppumaan päätin pakata kynät ja kumit kasaan ja miettiä mitä muuta voisin tehdä. Siitä päätöksestä lisää joskus toiste.

Takaisin tähän uuteen elämään ja uuteen duuniin. Työmatkaa per suunta on verottajan matkavähennyslaskelmien mukaan huikeat 25 km, reitti vie pitkin kaunista Kongevejta kohti Pohjois Sjaellandia, vanhaa kuninkaantietä pitkin. Maisemat ovat sentään kauniita ja talot hulppeita, mutta tuo 25 kilsa tämänhetkisessä elämäntilanteessa on vaan liian pitkä matka fillaroida ainakin tällä kunnolla. Liikenteen seassa mulla menisi per suunta ainakin 75 min ja jos poika pitää ehtiä viedä ja/tai hakea koulusta, niin ei onnistu.

Vaikka en päivittäin viiletä fillarilla töihin löysin sopivan väli ratkaisun, jonka olen nimennyt välijunaksi. 2-3 kertaa viikossa fillaroin ekaksi himasta lähimmälle juna-asemalle, jonne matkaa noin 4,4 km. Sen jälkeen hyppään pyörineen junaan ja körötän 12 minuutia kolme pysäkkiväliä. Sieltä vielä 1,5 km niin olen toimistolla. Fillarilla matkaan menee huonossa tapauksessa, jos just missasin edellisen junan 40 minuuttia, eli 5-10 min enemmän kuin autolla. Tämä välijuna ratkaisu ei tietenkään ole optimaalinen mutta on se parempi kun joka päivä autolla ajaminen. Matkustan myös vastaan yleistä matkustusvirtaa niin junat eivät ole täpöten täyteen ahdettuja.

Tanskassa fillarin mukaan ottaminen S-lähijuniin on Köpiksessä maksutonta. Fillareille on omat osastot ja harvoin niissä tyhjää on. Ruuhka-aikaan ja etenkin vesisateella jopa tungosta. Sopu sijaa antaa hengenheimolaisille Aivan loistava palvelu, oikein luksusta minun kaltaiselle fillarifriikille.