Paljon on ulkosuomalaisten blogeissa kirjoitettu ja keskusteltu juurista ja ehkä juurettomuudesta. Helena pohti problematiikkaa täällä ja sai minutkin miettimään omaa elämääni. Olen monesti kommentoinut tuntevani olevan kuin ruukkukasvi, jota on helppo siirtää paikasta toiseen ja sopeudun minne vaan pikkuhiljaa.
Mutta mites sitten kun tuli kaksoiskansalaisuus? Mites sitten käsitellään juurtumista? Sitä olen tässä papereiden saamisen jälkeen pohtinut.
Ensiksi pikakatsaus meikäläisen taustasta.
Mennään ajassa hieman taaksepäin. Olen asunut suurimman osan elämästäni ulkomailla, aluksi isäni työn perässä, sitten olin Erasmus vaihdossa ja nyt omin päin. Kotona puhuimme aina suomea, sekä äitini, että isäni ovat supisuomalaisia. Lomilla vierailimme sukulaisissa ja isovanhemmat kertoivat aina paljon sotatarinoita ja juttuja pula-ajasta. Nämä kaikki tarinat ovat olleet osana vahvistamassa tunnettani, että haluan olla osa suomalaista kansaa. Olen aina ollut tietoinen, että suomalaisuuden eteen on tehty paljon töitä, ei ole ihan itsestään selvää, että olemme saaneet liehuttaa sinivalkoista lippua kohta sata vuotta.
Palasin Suomeen opiskelemaan Helsinkiin yliopistolle. Uskon tämän olleen sitä aikaa, joka vahvisti minun omaa suomalaisuuttani ja oikeasti kuulumista kulttuuriin. Loistavaa aikaa, loin hyviä ystävyyssuhteita ja kasvatin juuriani Suomeen.
Sitten kyllästyin, työt eivät inspiroineet, ura oli ajautunut ihan jollekin kaita polulle ja halusin muutosta. Olin nähnyt ilmoituksen hieman luovemmasta multimedia tutkinnosta Tanskassa ja sairaslomalla kun ei muutakaan tekemistä sohvan pohjalla ollut, niin kirjoitin hakemuksen, joka hyväksyttiin. Siis muutto Köpikseen.
Koulussa olin kurssikavereitani noin 10 vuotta vanhempi, joten ystäviä lähdin etsimään harrastukseni kautta. Soutuseurasta löytyi kasapäin kaltaisiani sinkkuja soutuhulluja ja reilun vuoden päästä myös komea todella paikalleen juurtunut tanskalainen. Hänellä oli vielä entuudestaan lapsia, jotka hän jakaa ex-puolisonsa kanssa, joka asuu tässä ihan meidän lähellä. Eli ihan heti ei tuota saa täältä muuttamaan ilman, että palapelistä tulee todella monimutkainen. Minulle tämä tarkoitti muuttoa esikaupunkialueelle ja taloon rouvaksi asumaan. Huh mikä muutos ydinkeskustassa elävästä city sinkun arjesta…Pystyin hädin tuskin pitämään kaktukset hengissä, nyt olin saanut puutarhan ja pari lasta kaupan päälle. Onneksi eivät olleet enää vaippaiässä, ajattelin silloin.
Tuossa siis lyhyesti neljässä kappaleessa mistä tulen ja miten tänne päädyin.
Mutta miksi ihmeessä hakea kaksoiskansalaisuutta kun suomalaisena siitä ei minulle ole mitään käytännön hyötyä? Saan samat edut kuin tanskalaiset.
Syyskuussa 2015 tuli mahdolliseksi hakea Tanskan kansalaisuutta ilman, että joutuu luopumaan omasta alkuperäisestä kansalaisuudesta. Eli kaksoiskansalaisuus tuli mahdolliseksi. Minulle ei koskaan ollut vaihtoehto, että luopuisin suomalaisuudestani. Mutta kaksoiskansalaisuus tarkoittaisi, että pääsisin äänestämään. Eli päättämään ketkä minun puolestani päätöksiä tekevät. Kun nykyinen maailman meno on mitä on, tämä etu oli se mikä sai minut hakukaavakkeita täyttämän. Jos minä voin omalla äänestyspanoksella edes pikkasen estää hullua maailman menoa niin se vaiva on ehdottomasti sen arvoista. Etenkin kun päätökset koskevat minun ja perheeni elämää ja hyvinvointia täällä missä asun.
Hakupaperit laitoin tammikuussa 2016. Yksi vaatimus oli ulkomaanmatkojen dokumentointi viimeisen 7 vuoden ajalta. Olen matkustanut aika paljon työni takia ja ajatuskin urakasta hirvitti. Lopulta se olikin tosi mieluisa ‘trip down memory lane’. 79 matkaa viimeisen 7 vuoden aikana. Sain ‘olemme vastaanottaneet hakemuksen kirjeen’ noin viikon kuluttua, jossa luki ‘käsittelyaika 16-20 viikkoa’ What!!!
Kesäkuun alussa 2016 sain sitten sen virallisen kirjeen. Onneksi olkoon, olet nyt Tanskan kansalainen. Kohta vuoden pohtimisen jälkeen olen tullut siihen tulokseen. Olen suomalaiset juuret omaava Suomen ja Tanskan kansalainen.
Olen myös miettinyt kun mieheni kanssa olen riidellyt, mitä jos suhde meneekin ihan plörinäksi, mikä pitäisi minut täällä Tanskassa vai muuttaisinko takaisin Suomeen? Velvollisuuden tunteesta, että pojallani säilyisi arkisuhde isäänsä jäisin varmaan tänne, mutta voi olla, että veri alkaisin vetää takaisin niille oikeille juurilleni.
4 Comments
Mielenkiintoista pohdintaa! Minun tilanteeni on sinänsä ihan erilainen, että olen edelleen se helposti siirreltävä ruukkukasvi 🙂 Unkarilaisen vaimoni kanssa olemme viimeisen vuosikymmenen aikana asuneet Irlannissa, Espanjassa ja nyt Maltalla. Emme kumpikaan oikein koe vaihtoehdoksi muuttaa jomman kumman kotimaahan, mutta näin iän myötä huomaa kyllä sen muutoksen olevan aina vähän hankalampaa. Jokin aika sitten katselin taas huvikseni työpaikkoja ympäri Eurooppaa ja hetkellisesti innostuin ajatuksesta esim. Ateenaan tai Lissaboniiin muuttamisesta, mutta realiteetteja miettiessä into laski. Ei oikein jaksaisi muuttaa taas uuteen maahan ja aloittaa alusta kaikki sopeutuminen, paperisota (vaikka EU-maissahan se ei toki iso ongelma olekaan) ja ihmisiin tutustuminen, se oman paikkansa löytäminen ja kielimuurin takana taistelu. Näillä näkymin asustelemme siis Maltalla, kunnes jotain muuta tulee mieleen…
Taas hyvä esimerkki miten erilaisia me kaikki ulkosuomalaiset ovat. Jokainen löytää omat ratkaisut ja tavat elää ja olla. Pääasiat, että kaikki ovat onnellisia.
Mielenkiintoista. Itse synnyin ulkomailla ja vasta aikuisiällä muutin Suomeen. En lapsena pitänyt itseäni suomalaisena.
Pitääkö lapsesi itseään suomalaisina? Tunnetko Kulkurin? Se on verkkokoulu, jossa ulkosuomalaiset lapset voivat opiskella suomea ja suomeksi: kulkurikoulu.fi
Sepä siinä, meillä ulkosuomalaisilla on jokaisella oma stoorinsa. Luulen, että tämä kansallinen identiteetti kypsyy jokaisella eri vauhtia ja etenkin meillä maailmalla elänneillä se on todella yksilöllinen asia. En usko, että poikani pitää itseään suomalaisena. Kulkuri, en ole kuulutkaan, pitää perehtyä. Jospa innostuisi.